Ihmisen suhtautuminen kuolemaan voi olla hyvin epäselvä. Ihmiset kokevat usein pelon ja toivon toisesta syntymästä samanaikaisesti. Filosofit ovat aina yrittäneet tutkia kuoleman ilmiötä näihin suuntiin ja ovat olleet melko onnistuneita siinä.
Jopa muinaiset filosofit ajattelivat usein kuoleman luonnetta. Heillä ei ollut epäilystäkään siitä, että ihmiskeho on kuolevainen. Mutta mitä tapahtuu kuoleman jälkeen sielulle, on aina ollut mysteeri muinaisille filosofeille.
Suuren Platonin seuraajat yrittivät löytää todisteita sielun kuolevuudesta tai kuolemattomuudesta kahden tärkeimmän syyn välillä. He olettivat, että joko sielu on olemassa ikuisesti, tai tietoisuus on elämäkokemuksen muisto. Mitä Aristoteleen seuraajiin tulee, he uskoivat maailman jumalalliseen periaatteeseen. Mielenkiintoista on, että kyynikot suhtautuivat hyvin halveksivasti kuoleman ilmiöön. He voivat jopa tehdä itsemurhan, jotta ne eivät häiritse harmoniaa maailmassa.
Roomalaiset ja kreikkalaiset filosofit suurensivat kuolemaa kaikissa muodoissaan. He olettivat, että paras kuolema on keisarin tai sankarin kuolema, joka itse heittää itsensä miekalle rintaansa. Mutta kristillinen filosofia on päinvastoin aina yrittänyt vastustaa elämää kuolemaan. Kristityille kuolemanpelko oli ilmaistava kauhuna Jumalan tuomion mukaan.
Keskiajalla pelko kuolleiden maailmasta sekoitettiin kuoleman pelkoon. Joten keskiaikaisen Euroopan jälkielämän kauhu oli erittäin suuri. Mutta seitsemästoista vuosisadalla tämä pelko oli hieman tylsistynyt. Matemaattisten argumenttien avulla filosofit todistivat, että on olemassa Jumala, joka on tehnyt paljon hyvää ihmisille eikä kykene vahingoittamaan ihmiskuntaa.
Valaistumisen filosofit eivät pitäneet kuolemaa kostona maallisista synneistä. He olettivat, ettei kuolemaa ja helvetin piinaa pitäisi pelätä. Ja vasta 1800-luvulla Schopenhauer pystyi muotoilemaan "kuoleman totuuden" ongelman. Minun on sanottava, että hänen näkemyksensä muutti radikaalisti eurooppalaisia ajatuksia kuolemasta. Hän julisti elämän itse olevan epätodennäköisyyden todellinen ruumiillistuma. Mutta filosofi F. Nietzschelle kuolemasta tuli todellinen toiminnan katalysaattori, joka sai ihmisen rasittamaan kaikki elintärkeät voimansa. L. Shestov kutsui filosofiaa itseään valmistautumiseksi kuolemaan lainaamalla kuuluisaa Platonia.
Tiedetään, että 1900-luvun filosofiset koulut identifioivat kuoleman ajan käsitteeseen. Filosofien näkökulmasta ihminen oli kuolevainen vain jollekin ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta ei itselleen. Tämän yksinkertaisen ajatuksen vahvistaa nyt relativismin periaate, joka on ominaista modernille filosofiselle ja tieteelliselle ajattelulle.
