Jokaisella aikakaudella yhteiskunnalla on ongelma, joka vaatii jokaisen ihmisen sisällyttämistä yhteen sosiaaliseen rakenteeseen. Tämän osallisuuden aktiivinen mekanismi on sosiaalistumisprosessi.
Yksilön sosiaalistuminen on yksilön sosiaaliseen rakenteeseen siirtymisprosessi, jonka seurauksena muutoksia tapahtuu sekä yhteiskunnan rakenteessa että yksilön rakenteessa. Tämän prosessin seurauksena henkilö omaksuu käyttäytymismallit, arvot ja sosiaaliset normit. Kaikki tämä on välttämätöntä onnistuneelle toiminnalle missä tahansa yhteiskunnassa.
Sosialisoinnin tulisi alkaa lapsuudessa, kun ihmisen persoonallisuus on jo aktiivisesti muodostunut. Lapsuudessa sosiaalistumisen perusta asetetaan, ja samalla se on sen suojaamattomin vaihe. Yhteiskunnasta eristetyt lapset kuolevat sosiaalisesti, vaikka monet aikuiset etsivät joskus tietoisesti yksinäisyyttä ja eristäytymistä jonkin aikaa, hemmottelevat syvällisesti ja mietiskellen.
Jopa tapauksissa, joissa aikuiset joutuvat eristämään vastoin tahtoaan ja pitkään, he ovat täysin kykenemättömiä hukkumaan hengellisesti ja sosiaalisesti. Ja joskus vaikeuksista selviytyessään he jopa kehittävät persoonallisuuttaan, löytävät itsestään uusia puolia.
Koska koko elämän ajan ihmisten ei tarvitse hallita yhtä, vaan monia erilaisia sosiaalisia rooleja, siirtymällä ikää ja palveluportaita pitkin, sosiaalistumisprosessi jatkuu koko elämänsä ajan. Kypsään vanhuuteen saakka ihminen muuttaa näkemyksiä elämästä, tottumuksista, maista, käyttäytymissäännöistä, rooleista jne. "Sosialisoitumisen" käsite selittää, miten ihminen muuttuu biologisesta olennosta sosiaaliseksi olennoksi.
Sosialisointiprosessi käy läpi vaiheita, jotka liittyvät ihmisen elinkaaren vaiheisiin. Nämä ovat lapsuus, murrosikä, kypsyys ja vanhuus. Tuloksen tai sosiaalistumisprosessin loppuun saattamisen asteen mukaan voidaan erottaa alku- tai varhainen sosiaalistuminen, joka kattaa lapsuus- ja murrosajat, ja jatkuva, kypsä sosiaalistuminen, joka kattaa kaksi muuta jaksoa. Kuten itsensä tunnistamisprosessi, sosiaalistuminen ei tiedä loppua, jatkuen koko elämän ajan.
Perinteisissä yhteiskunnissa aikuiselämän varautuminen oli lyhytikäistä: 14-15-vuotiaana nuori mies siirtyi aikuisten luokkaan, ja 13-vuotiaana tytöt menivät naimisiin ja muodostivat itsenäisen perheen. Lapsuus sai tunnustusta Euroopassa keskiajalla ja murrosiässä - vasta 1900-luvulla. Aivan äskettäin murrosikä (nuoruus) tunnustettiin itsenäiseksi vaiheeksi elinkaaressa.
Näin ollen itsenäiseen elämään valmistautuminen on nykyään paitsi pidempi myös vaikeutunut. Ihmisyhteiskunta pystyi tarjoamaan täysimittaisen koulutuksen kaikille yhteiskuntakerroksista vasta 1900-luvulla. Kymmenien tuhansien vuosien ajan se on kerännyt resursseja tähän.