Idealismi on yksi filosofisen ajattelun kehityssuunnista. Alun perin tämä virtaus ei ollut tasainen. Filosofisten näkemysten muodostumisen aikana muodostui kaksi itsenäistä haaraa - subjektiivinen ja objektiivinen idealismi. Ensimmäinen asetti ihmisen aistimukset etusijalle julistaen ne todellisuuden lähteeksi. Objektiivisen idealismin edustajat pitivät jumalallista periaatetta, henkeä tai maailmatietoisuutta kaiken perusperiaatteena.
Objektiivisen idealismin syntymä
Eri objektiivisen idealismin koulujen edustajat viittasivat erilaisiin syihin todellisuuden syntymiseen ja kehittymiseen. Uskonnolliset filosofit asettivat Jumalan tai jumalallisen periaatteen maailman keskelle. Muut ajattelijat, joita kutsutaan maailmaksi, ovat kaiken ensisijainen syy. Saksalainen filosofi Hegel, joka kehitti johdonmukaisesti ja täydellisesti idealismin teoriansa, uskoi, että todellisuuden perusperiaate on absoluuttinen henki.
Objektiivisen idealismin alun loivat kreikkalaiset filosofit Pythagoras ja Platon. He ja heidän suorat seuraajansa eivät kieltäneet aineellisen maailman olemassaoloa, mutta uskoivat, että se noudattaa ihanteellisen maailman periaatteita ja lakeja. Aineellisen, objektiivisen todellisuuden julistettiin heijastavan prosesseja, jotka tapahtuivat ihanteiden kaikenkattavassa valtakunnassa. Kaikenlaiset asiat syntyy ihanteellisesta alusta, Platon uskoi. Esineet ja ruumiilliset muodot ovat ohimeneviä; ne syntyvät ja häviävät. Vain idea pysyy muuttumattomana, ikuisena ja muuttumattomana.
Objektiivista idealismia esitetään myös muinaisten intialaisten uskonnollisissa ja filosofisissa näkemyksissä. Itäiset filosofit pitivät ainetta vain verhona, jonka alle jumalallinen periaate on piilotettu. Nämä näkemykset heijastuvat elävässä ja mielikuvituksellisessa muodossa intialaisten, erityisesti Upanišadien, uskonnollisissa kirjoissa.
Objektiivisen idealismin edelleen kehittäminen
Paljon myöhemmin objektiivisen idealismin käsitteet kehittivät eurooppalaiset filosofit Leibniz, Schelling ja Hegel. Erityisesti Schelling luotti jo teoksissaan luonnontieteiden tietoihin ottaen huomioon maailmassa tapahtuvat prosessit dynamiikassa. Mutta ollessaan objektiivisen idealismin kannattaja, filosofi pyrki hengittämään kaiken aineen.
Suuri saksalainen filosofi Hegel antoi merkittävimmän panoksen paitsi idealismin kehitykseen myös dialektisen menetelmän muodostumiseen. Hegel tunnusti, että absoluuttinen henki, jonka filosofi laittaa Jumalan tilalle, on ensisijainen aineen suhteen. Ajattelija antoi toissijaisen roolin aineelle, alistamalla sen ihanteellisille olemusmuodoille.
Objektiivisen idealismin asema heijastui selkeimmin Hegelin teoksissa "Luonnonfilosofia" ja "Loogisen tieteen". Ajattelija antaa absoluuttisen hengen kaikilla jumalallisen periaatteen ominaisuuksilla ja antaa sille myös loputtoman kehityksen ominaisuuden. Hegel kuvasi hengen kehityksen lakeja vedoten ristiriidan käsitteeseen, joka käsityksessään oli liikkeellepaneva voima ideaalisen periaatteen kehittämiselle.